sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pakko saada sanoa

Varmasti moni siellä ruudun toisen puolen (näpyttelijä tältäkin puolelta ruutua) oli aivan varma, että tämän blogin tarina oli sitten siinä. Loputon lasku ei ole näyttänyt nousun merkkejä, eikä kirjoittajalla ole ollut kiinnostusta pitää blogia elossa vaikka toisin lupasi.

Haluan kuitenkin muistuttaa (ihan itsellenikin) että pohjalta on mahdollista nousta, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Liittyi se asia sitten tälläkertaa niinkin mitättömään asiaan kuin blogiin.


Kirjoittaminen on tuntunut raskaalta. 
Raskaalta julkaista tuhansien silmäparien alle kuvia, joissa jokaisessa on jotain vialla.
Raskaalta pyrkiä antamaan virheetön, niin mahd. täydellisyyttä hipova kuva itsestään
Raskaalta olla jotain mitä ei ole, mutta samalla kykenemättä olemaan oma itsensä.

Miksi sitä niin suojelee? 


Kirjottaessani ajatuksiani halu kumittaa kirjoittamani sanat pois on valtava, ihan vain koska
mitäköhän joku muu ajattelee siitä tai ylipäätään siitä että kirjoitan blogia.

Todellisuudessahan ketään tuskin kiinnostaa.
Ja jos kiinnostaa, on hyvä muistaa ettei ne 'muut' elä siun elämää.
Se on peli mitä sinä itse pelaat, asetuksia voi aina vaihtaa miten parhaaksi näkee.
Muutos on aina mahdollinen.

Voi kun se vielä olisikin niin helppoa muistaa tai muuttua.

Draqsu <3

Lytyssä, nokkakolari tapahtu

voi turpaterapia. <3


Mulle tuli ikävä kirjoittamista ja blogia, mutta oli pakko saada sanottua nuo hieman hupsut lauseet ulos ennen mitään muuta. Tyypilliseen tapaani postauksesta tuli sekava, antakaa anteeksi muutaman kuukauden kirjoitustauko.

Tästä on hyvä jatkaa, eikä blogi ole mihinkään kuolemassa.